Miksi haluan kuvata teitä?
Äidinrakkauden suuruus on näyttäytynyt pelastavana voimana elämässäni kahdesti. Ilman sitä en olisi koskaan syntynyt, sillä saatuaan tietää odottavansa minua, sairasti äitini syöpää, eikä hänen paranemisestaan tiedetty. Mutta kuultuaan lapsen kasvavan sisällään, nousi hänen uskonsa, toivonsa ja äidinrakkautensa niin, että hän taisteli itsensä terveeksi. Saadakseen elää kanssani, äitinäni. Ja pitkän talven jälkeen, omenapuiden kukkiessa, äitini oli terve ja minä synnyin.
Kun minä sain esikoiseni, sairasti hän harvinaista lastensyöpää. Mutta olin odottanut ja rakastanut tätä lastani yhdeksän kuukautta jo niin paljon etten aikonut päästää häntä luotani. Niinpä tein ainoan, mitä pystyin ja ympäröin hänet rakkaudellani niin paljon kuin osasin. Ja koko ensimmäisin talvensa, läpi veritankkausten ja sytostaattijaksojen pidin häntä sylissäni koko ajan, että hän olisi rakkauteni vaikutuspiirissä. Katselin häntä silmiin, lauloin hänelle ja imetin häntä, ja olin onnellisempi kuin koskaan. Ja kun omenapuut kukkivat, hän oli terve.
Me saimme maailman parasta hoitoa ja olemme ikuisesti siitä kiitollisia, mutta olen vakuuttunut silti rakkauden voimasta. Äitini, minä ja esikoiseni emme olisi elossa, ilman rakkauden herättämää voimakasta halua elämään. Sillä tehokkaimpienkin hoitojen keskellä vakavasti sairaan ihmisen kohtalon, voi ratkaista hänen voimansa osallistua itse taisteluun. Tämä voima hehkuu joskus myös ihmisestä ympäristöönsä, ei vain sanoina, vaan myös energiana, jota hän välittää. Rakkaus on tunteista voimakkain ja omiin jälkeläisiinsä kohdistuneena, se siirtää vuoria. Jokainen meistä antaisi silmänräpäyksessä henkensä lastensa tähden ja heidän elämänsä mahdollistaakseen, ihminen tekee enemmän kuin itselleen koskaan tekisi. Meissä asuu halu nähdä ja kokea elämän kohina. Ja selvimmin sen näemme lapsissa ja luonnossa, joiden kasvun voima on suunnaton ja pysäyttämätön.
Olen opiskellut ja tehnyt töitä lasten elokuvan- ja tv:n parissa mutta saatuani omat kolme lastani, halusin hidastaa. Liikkuvat kuvat menevät liian nopeasti ohi, katoavat virrassa. Haluan pysäyttää kuvat, katsoakseni niitä tarkemmin ja pitempään. Siksi siirryin valokuvaamiseen, pysäyttääkseni palasia ajasta näihin kauniisiin hetkiin, kun lapseni ovat vielä lähellä, terveitä ja onnellisia.
Tämän mahdollisuuden haluan antaa muillekin. Tehdä yhteisen elämänne parhaista asioista muistoja, joihin palata. Tutkimukset ovat osoittaneet, että aivot vapauttavat saman määrän “mielihyvähormooni” dopamiinia silloin kun muistamme asian, verrattuna siihen kun elimme tuon hetken. Niinpä totuudenläheisemmät kuvaukset elämän hyvistä ajoista ovat paljon vahvempi muisto, kuin kuvat, missä poseeraamme kameralle parhaimmissamme napin painalluksen hetken. Kuvat, joissa lasten elämänvoimasta tuleva hehku, ja heihin säteilevä vanhemman rakkaus näkyy, ovat helpoin tapa elää elämänne rakkaudesta voimallisimmat ajat uudestaan.
