Erilainen perhekuvaus

Perhekuvaus sanana kuulostaa jotenkin reliikiltä. Mutta samalla myös nostalgiselta. Ehkä siksi, että perhekuvausta on tehty niin kauan kuin on valokuvattu. Vanhemmat ovat halunneet muiston koko porukasta yhdessä, piirongin päälle, ja hyvä niin. Molemmat tärkeitä asioita, tallettaa perhe, silloin kun se kokonainen vielä on ja pitää kuvaa esillä. Kaikilla ei tosin ole aina ollut varaa perhekuvaukseen. Valokuvaajia ja kameroita on aiemmin ollut vähemmän ja oikealla valokuvaajalla käyminen oli investointi, johon kaikilla ei ollut mahdollisuutta. Sitä se on vieläkin, investointi, mutta se on investointi, jonka arvoa on vaikea mitata muuten kuin että se ajan myötä koko ajan nousee. Kuva teistä yhdessä, sellaisena kuin yhdessä olitte.

Ihmeellisen pitkään perhekuvaus on silti pysynyt samanlaisena, pönötyksenä yhdellä neliöllä studiossa, missä kuvaaja hassuttelee kameran takana saadakseen stressaantuneen ja jännittyneen perheen edes hymyilemään. Parhaimpiinsa pukeutunut perhe on aseteltu salamavalojen keskelle hikoilemaan ja kuvaaja antaa yksityiskohtaisia ja nolottavia ohjeita siitä, mitä kättä siirtää mihin ja kuinka kallistaa päätä näyttääkseen paremmalta. Ja lopulta se miltä perhe näyttää ykkösissään tuon hetken, on tallennettu yhteiskuvaan. Tämä on valokuvaajallekin helpompi ja nopeampi tapa, ihmisten tulla studioon, missä valot on aseteltu valmiiksi ja tuoli odottaa istujaansa. Pinta saadaan talteen. Näilläkin kuvilla on oma tehtävänsä. Mutta harkitessasi perhekuvausta, oletko miettinyt miksi haluatte kuvauttaa perheenne? Haluatko kuvan teistä näyttääksesi kuvaa muille vai katsoaksenne sitä itse? Onko perhekuvan tehtävä muistuttaa siitä, miltä tuolloin näytitte? Sillä perinteinen perhekuva on kuva ulkomuodostanne. Jos haluat näyttää tätä muille ihmisille, on poseerauskuva paras vaihtoehto.

Mutta perhekuva voi kasvaa paljon suuremmaksikin. Se voi ulottua pintaa syvemmälle. Perhekuva voi näyttää ulkokuorenne sijaan sen mikä jokaisessa perheessä kauneinta on, rakkautenne jonka jaatte toisianne kohtaan.

Päätös investoida valokuvaajaan, on päätös sinetöidä muistoja ja mielikuvia, monelle ihmiselle. Sillä koskettava kuva on paljon muutakin kuin kuva. Se juurruttaa mieliinne näkymän siitä, että te rakastatte toisianne.

Läheisyys ja kosketus kuvassa kertovat rakkaudesta selvimmin. Siksi pienten lasten kanssa tehdyt kuvaukset ovat vielä helppoja. Rakkaus on suurta ja pinnassa olevaa, lapsia kosketetaan paljon ja vaivattomasti. Mutta kun lapset ovat kasvaneet, on rakkauskin ehtinyt kasvaa erilaiseksi. Eikä sen kuvaaminen silti koskaan myöhäistä ole, niin kauan kuin täällä yhä kaikki olemme. Mutta lasten kasvaessa, fyysinen kontakti heihin loivenee. He eivät mahdu enää syliisi, eivätkä välttämättä halua tulla aina edes halatuksi. Suukot teini-ikäisten kanssa ovat jo työn ja tuskan takana vaikka rakkaus olemassa onkin. Siksi toiminnallisemmat perhekuvaukset ovat helpompia, jolloin saatte tehdä jotain, mitä yhdessä usein teette tai olette mielellänne joskus tehneet. Tekemisestä rentoutuneena myös hetkittäiset lähekkäin olemiset eivät tunnu vaivaannuttavilta ja tapa millä kosketatte toisianne ehkä ohimennen, saattaa kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Kuvaukset voivat olla täynnä tekemistä, niinkuin tämän perheen kanssa. Leijan lennättäminen keväisessä ilta-auringossa oli heille tavanomaista yhdessäoloa mutta väliin saatiin helposti mahdutettua yhtä vauhdikasta lähekkäinoloa ja hassuttelua - joka silti välittää vahvasti heidän keskenään jakamansa tunteen toisiaan kohtaan. Ja rauhassa tehdyn kuvauksen aikana ehdin keskittyä myös hetkiin toisten hetkien välissä, jolloin jokin pieni kuviin tallentunut tahaton ele tai teko saattaa paljastaa jotain, jonka muistaminen lämmittää tai naurattaa erityisesti.

En tiedä johtuuko ajatukseni keski-ikäistymisestäni vai lasteni kasvamisesta ja sitä myötä heidän luonnollisesta hitaasta loittonemisestaan minusta, mutta ajatuksissani on yhä useammin se, että he eivät tule aina olemaan lähelläni. Ja äitinä tiedän, että tulen kaipaamaan heitä aina kun he ovat luotani poissa, niin kauan kuin elän. Ja kun ikävä puristaa oikein kovasti, silloin haluan katsoa kuvaa, missä olemme yhdessä, rakastaen. En ikävöi sitä miltä he näyttävät, sillä heidän jokainen pisamansakin on piirtynyt mieleeni muutenkin - ikävöin heidän rakkauttaan ja läsnäoloaan. Sillä keskinäinen rakkautemme on se millä me elämme, se on polttoaineemme perheinä: jakamamme rakkaus toisiamme kohtaan.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että hyvien kokemusten yhteydessä vapautuva mielihyvähormooni dopamiini, erittyy myös silloin kun muistelemme noita hyviä tapahtumia ja hetkiä. Sen ansiosta sydämessäsi läikähtää lämmin tunne, kun kuulet häävalssinne tai kun syöt ruokaa, jota mummisi sinulle tapasi tehdä. Samasta syystä tunnet hyvää oloa haistaessasi äitisi hajuveden tai puusaunan savun, niinkuin mökillä. Asiat, jotka muistuttavat jostain rakkaasta tai ihanasta lohduttavat ja parantavat meitä huonon hetken tullen. Ja mitä vapaammin ja tietoisemmin annamme tuon tunteen tulla, sitä suurempi vaikutus sillä voi meihin olla. Niinpä kuva siitä mikä sinulle kaikkein suurinta onnea tuo, voi olla lääkkeesi silloin kun sitä eniten tarvitset.

Koen tehtävänäni antaa teille noita elämänne merkityksellisimpiä kuvia. Sillä mitä muuta meillä lopulta on, kuin rakkautemme? Haluan ottaa teille kuvat, jotka tiivistävät sen mitä olette ja jaatte yhdessä. Sen kuvan, jota haluat pidellä kädessäsi kun lähdet, kuvan joka muistuttaa siitä mikä kaikkein tärkeintä on - että sinulla on paljon mistä olla kiitollinen. Olet saanut ja antanut rakkautta, eikä millään muulla ole merkitystä. Ja kun suljet silmäsi, tuon kuvan herättämät tunteet pitelevät sinua sylissään niinkuin kuvassa rakkaasi pitävät käsiään ympärilläsi, jos he eivät vierellelläsi ole. Tuo sama kuva kädessään lapsesi voi muistaa olevansa rakastettu, missä ikinä onkaan, vaikka elämä teidät olisi erottanut. Sen kuvan haluan teille ottaa – kuvan rakkaudestanne – nyt kun se vahvana elää.

KaroLiina

haluatko muistuttaa tästä ystäviäsikin☟?