Mitä tarkoittaa lapsentahtinen lapsikuvaus?
Sanon tarjoavani lapsentahtista kuvaamista, mitä se on?
Muistatko itsesi lapsena? Muistatko mitä ajattelit? Muistatko miten näit maailman ympärilläsi? Kuinka aikuiset näyttivät jättiläisiltä ylhäällä ja naapurin setä niin pelottavalta. Miten oma koti vaikutti isolta ja siellä oli paljon piiloja! Miten koulumatka tuntui hirveän pitkältä, kun sen varrelta löysi niin monta etanaa ja kuinka maahan pudonneen jäätelön uudelleen syöminen narskutti hiekanjyviä hampaissa. Entä muistatko miltä pienenä tuntuivat, vaikka maitohampaan lähteminen: samaan aikaan pelottavalta ja jotenkin kuitenkin tyydyttävältä. Tai miltä läpimärät villatumput haisivat ja kuinka siellä pitkään lionneet kylmät sormet olivat aivan ryppyiset kuin appelsiini ihonsa alla! Järven takana kolisteleva juna kuulosti olevan tulossa ihan kohta päälle ja hyttysten ininä tuntui jäävän korvan sisälle asumaan ihan hirveän pitkäksi aikaa, niin ettei siltä pystynyt nukahtamaan.
Lapsen aistimukset maailmasta ovat erilaisia kuin aikuisen, asiat näyttäytyvät usein voimakkaampina ja vahvempina kuin aikuiselle, joka on jo turtunut aistimaailmaansa. Ennen tietoa maailmasta, lapsi ei voi aina ymmärtää mitä merkit ulkomaailmasta saattavat tarkoittaa, mitä pitää pelätä ja mitä pitää uskaltaa. Miksi aikuiset nauravat tai suuttuvat?
Olen aina ollut sensitiivinen lasten avauksille siitä, mikä heitä kulloisessakin tilanteessa kiehtoo tai kummeksuttaa. Lasten silmä on tarkempi yksityiskohdille, he eivät arvota ympäristöään samalta pohjalta kuin aikuinen. He antavat tilanteen viedä, aistimustensa johdatella, pientenkin asioiden pysäyttää. Siksi lasten mukana näkee maailman eri tavalla. Mutta se vaatii meiltä aikuisilta aikaa, jota meillä harvoin on. Aikaa olla lapsen tahdissa. Lapsentahtisen kuvauksen aikana seuraan ja kuuntelen noita lapsen antamia merkkejä kun kuvaan lasta. Dokumentaarista ja ohjaavaa kuvausta yhdistelemällä minun tehtäväni on kuunnella ja katsella sekä häntä, että hänen silmin ja saattaa lasta eteenpäin tuon kuvaushetken aikana.
Lapsentahtinen lapsikuvaus lähtee aina tavoitteesta auttaa lapsi olotilaan, jossa hän tuntee tulevansa kuulluksi ja nähdyksi omien ajatustensa kanssa.
Tällöin lapsi alkaa luottaa siihen, että hänen mielipiteensä ovat tarpeeksi arvokkaita minun, kuvaajan, eli vieraan ihmisen mielestä niin, että hän uskaltaa ajatuksensa ääneen sanoa. Tällöin tapahtuu paras mahdollinen – se että lapsi alkaa johdatella kuvausta ja kuvaaja saa talteen sen, mitä lapsi tarjoaa, oman itsensä. Ja minun, kiitollisen kuvaajan tehtävä on seurata lasta, johdatella ehkä valotilanteeseen, jossa tuon pienen ihmisen minuus saa tulla esiin. Tätä lapsikuvaus kauneimmillaan on.
Perinteinen lapsikuvaus on ollut studiossa istumista, missä kuvaaja yrittää tehdä kaikkensa saadakseen lapsen nauramaan. Naurava lapsi on ihana, mutta näin tehty nauru on kuvaajan vaivalla aikaansaama reaktio hänen tekemisiinsä. Itse koen, että lapsen kaikki tunteet ja ilmeet ovat yhtä arvokkaita ilmauksia hänen omista sisäisistä mielen liikahduksistaan. Iloista kuvaa voi olla hauska katsoa mutta itse koen, että silmät kertovat enemmän kuin suu. Ja lapsentahdissa edetessä lapsi rentoutuu usein niin, että hänen aito naurunsa tai hymynsä tulee lopulta rennosti, pakottamatta.
Lapsentahtinen lapsikuvaus siis vie enemmän aikaa kuin perinteinen väkisinnaurattaminen. Parhaimmassa tilanteessa vietän lapsen kanssa aikaa kaksin tunnista kahteen, lapsesta riippuen, yrittäen luoda yhteyttä häneen niin, että hän alkaa luottamaan minuun. Noiden hetkien aikana saatamme tutustua ensin kameraan, jutella, ehkä leikkiäkin jotain, jonka lomassa pystyn saamaan talteen sen, mitä lapsi on, silloin kun hän on oma itsensä. Joku lapsi on rohkeampi olemuksessaan ja antaa itsensä läsnä nopeammin. Toiset ovat hiljaisempia ja mikäli he eivät vaivaannu yhteisestä hiljaisuudestamme, annan hänen mieluusti olla omassa maailmassaan ja taltioin sen ulkoisia näkymiä. Mutta aina, pyrkimykseni on ottaa se mitä kulloisellakin lapsella on annettavaa, ei pistää häntä muottiin aikuisten maailman odotusten mukaan.
Auttaakseen lasta vapautumaan ja antamaan itsestään, häntä voi johdatella silti eteenpäin. Tämän täytyy kuitenkin tapahtua lempeästi, liian dominoiva aikuinen saa vieraan lapsen yleensä vetäytymään kuoreensa ja sieltä hänen ulos houkutteluunsa saattaa mennä paljonkin aikaa. Sama saattaa tapahtua jos aikuisia on ohjaamassa monta. Niinpä alun jälkeen, käytän kuvausajan mielelläni lapsen kanssa kaksin, olimmepa lapsen kotona, minun kotistudiollani tai miljöössä. Ja aina, tuon hetken vietettyämme, tuliaisina on sarja autenttisia, kauniita kuvia siitä, mitä lapsesi on tarjonnut minulle, mitä hän on nähnyt ja kertonut minulle ja minkälaiset ovat lapsesi rehelliset silmät.
Lisää lapsikuvausten kuvia täällä.
