Poikaseni, tyttöseni
Kaikki on vielä tässä, kaikki on vielä käsillä, lapsiperhe-elämä. Silti katson näitäkin kuvia jo haikein mielin. Me olemme jo ylittäneet jonkin rajan.
He eivät ole enää pieniä, kuten vielä näissä n. 3 vuotta sitten kuvatuissa kuvissa. Tuo on sitä aikaa, kun he kaikki vielä uskoivat ja luulivat, seikkailivat ja eksyivät - mielikuvituksen voimalla. Olivat kainaloon mahtuvia, ja höpsöjä, sillä tavalla kuin pienet lapset ovat, että heidän sanomisilleen ja luulemisilleen saa nauraa usein. Kun heidän mielleyhtymänsä ja kuvitelmansa ovat niin tuoreita ja vilpittömiä, että niiden ääneen sanominen saa aikuisessa ihmetystä ja liikutusta aikaan - juuri noin se on, miksen itse sitä ole nähnyt! Että pulunpoikasia ei näe koskaan, että varpaat näyttävät aina menosuuntaan, että joulupukki on ainoa aikuiseksi kasvanut tonttu.
Olin monta vuotta lasten kanssa kotona, siksi että en voinut kuvitella olevani erossa heistä suurinta osaa päivästä. Että tekisin lapsia ja antaisin heidät joka päivä jonkun muun ihasteltaviksi. Ei, minun täytyi imeä kaikki ihanuus mitä noilla vuosilla oli annettavana. Ja jokainen äiti tietää, että se on myös raskasta, tylsää, uuvuttavaa ja kuluttavaakin. Mutta silti, pienissä lapsissa on jotain taianomaista. He ovat ikäänkuin vasta matkalla meidän arkitodellisuuteemme. Tarkkaan kuuntelemalla ja katsomalla he paljastavat palasia omasta maailmastaan, jossa asiat ovat toisin – missä kaikki on hyvin ja kevyttä. Lapsissa on toivoa – ihan kuin keväässä. Mikään ei ole vielä likastunut tai alkanut pilaantumaan, kaikki on vasta kasvussa, muuttuu koko ajan kauniimmaksi ja suuremmaksi, nousee ylöspäin, vahvistuu, löytää itseään, puhkeaa kukkaan.
Kaikki on vielä hyvin, mahdollisuuksien niitty aukeaa edessä kuin tuhat eriväristä kukkaa ja omat lapset seisovat sen laidalla, valmiina juoksemaan sinne ja nauttimaan. Halusin pitää heitä kädestä nuo ensimmäiset vuodet, saattaa matkaan ja kyllästää heidät rakkaudella. Ja sinne he lopulta kirmasivat - kohti aikuisten oikeaa, kohti velvollisuuksia ja yhteiskunnan sääntöviidakkoa, kohti itsekuria, sosiaalista kontrollia ja kasvavaa tietoisuutta siitä, miten maailmassa toimitaan. Mutta monta vuotta me hassuttelimme keskenämme, minä Herra Nykerö, neiti Mytty ja Molla Muttinen. Pienin on vielä tuossa, mielikuvituksen rajapyykillä, itsetietoisuuden reunalla - hänen tarinointiaan minä saan kuunnella vielä päivittäin, ja teen sen onnellisena, sillä tiedän että mitä pidempään voimautan häntä kiinnostuneella katseellani, sitä kauemmin keijupöly leijailee hänen ympärillään.
Tiedän olevani sentimentaalinen lapsieni lapsuuden suhteen. Mutta koska en voi kuvitella saavani elämässäni mitään kauniimpaa aikaan kuin heidät, haluan talteen heidän lapsuutensa. Purkittaa nämä ajat kun he vielä ovat luonani, niin että joskus, kun kevät on muuttunut kesäksi ja syksyksi, ehkä talveksikin, saan kuvien kautta avata purkin ja muistaa mitä hyvää meillä kuitenkin on – lämpimiä muistoja niistä ajoista, kun olimme aivan lähellä toisiamme. Sillä kohtalo erottaa mutta muistot yhdistävät.
