Muistatko kuvata lapsesi lapsuutta?

Tiedän, että olet kiireinen. Se ei silloin ole prioriteetti, alkaa kuvaaman lastensa leikkejä –  kiireempi on saada heille ruokaa, pestä heidän pyykkinsä, niistää nenänsä, vaihtaa vaippansa, pitää kuivana ja lämpimänä, tyytyväisenä. Kuka sitä kiirettä ja sekasotkua haluaa muistaa…?

Meillä oli vuosia seinällä jonkun perhelehden välissä tullut juliste, jonka toisella puolella luki ”Juodaan pillillä koska se on hauskempaa”. Minusta tuo lause oli niin hauska (ja hienosti kuvitettu by graafinen suunnittelija ja kuvittaja Lotta Nieminen), että pidin sitä keittiön seinällä, muistuttamassa siitä mikä on tärkeää, muistuttamassa lasten näkökulmasta. Siitä, että elämässä pitää olla hauskuutta ja rentoutta. Piste. (Sittemmin pillit ovat tosin muuttuneet turhakkeiksi ja kertakäyttöhyödykkeiksi mutta asenne on hyvä silti.)

Kyllästyttyäni lopulta julisteeseen vaihdoin sen toisin päin. Toisella puolella oli niinikään hieno kuva mutta anekdootti oli ehkä vieläkin tärkeämpi. ”Sinun arkesi on jonkun lapsuus”. Lause on esiintynyt jossakin myös muodossa ”sinun arkesi on lapsesi lapsuus”. Minulla on mielikuva, että tuo lause saattoi liittyä alkoholismiin lapsiperheissä mutta en ole varma. Joka tapauksessa se sai mieleni avautumaan ajatukselle siitä, kuinka eri tavalla lapset kokevat saman ajan, samat päivät, samat asiat kuin aikuinen. Me vanhemmat elämme toisinaan raskasta arkeamme, vanhemmuuden vastuiden, velvollisuuksien ja paineidemme kanssa mutta lapsi ei onneksi tiedä niistä mitään. Hän elää lapsuutta. Samaa arkea mutta niin eri näkökulmasta. 

Lapsuus on kuin rinnakkaistodellisuus,

eikö? Se on tässä mutta sisältää niin eri aspekteja kuin meidän kokemamme todellisuus. Lapsi havaitsee asioita joita me emme, koska hänellä ei ole kiire. Lapsi ei ajattele tulevaa hetkeä tai analysoi mennyttä, kuten me niin usein teemme. Hän elää leikkiä, missä kaikki on mahdollista ja usein hyvin. Hän kokeilee aikuisuuden asioita roolileikeissään ja uskoo omiin supervoimiinsa, rakentaa maailmoja konkreettisesti ja mielessään ja unohtaa vilpittömästi sen, että aikuisen arjessa jonkun on korjattava jäljet, paikattava reiät ja pidettävä huoli huomisesta ja nukkumaanmenoajoista. Niinpä kun leikki usein vaihtuu lennosta toiseen, jäävät edellisen jäljet taakse. Ehkä olin liian löperö, mutten koskaan raaskinut keskeyttää heitä kun he olivat jo muualla ja vaatia siivoamaan jälkiään pois. Sehän olisi tarkoittanut pakottautumista rinnakkaistodellisuudesta tähän tylsään arkeen. Ja minä rakastin sitä, että he uppoutuivat omiin maailmoihinsa, myös koska samalla pystyin tekemään joskus itsekin niin, uppoutumaan tuolloin omiin ajatuksiini.

Mutta usein myös nautin tuon toisen todellisuuden, leikin seurailusta sivukorvalla, sivusilmällä, haaveillen mukaan pääsystä, pois omasta arjestani, mukaan heidän lapsuuteensa. Sillä nuo hetket olivat juuri sitä, samassa huoneessa, samassa ajassa mutta niin eri todellisuudessa. Ja heidän suvereeniutensa omassa maailmassaan oli jotain niin suurenmoista, että se sai minut onneksi, edes joskus, tarttumaan kauhanvarren sijasta kameraan, usein puhelimenkameraan, ja ottamaan kuvia siitä, kuinka he olivat keittiön täyttävällä junallaan matkalla kaukana, jakoivat matkalippuja kaikille junanpenkeissä matkustaville pehmoleluille ja tarkistelivat täyteenahdetuista matkalaukuistaan onko uimapuku mukana kun pääsevät perille etelään. Sillä mielikuvitus on lahja, jota menetettyään ei saa takaisin. Etelä, Nangijala, Puolen hehtaarin metsä, Mikämikämaa, ovat paikkoja jonne me emme enää pääse. Ei kukaan meistä nuo muutamat elämän ensimmäiset vuodet ohittanut. Pienen palasen siitä voimme kuitenkin saada myöhemmin nähdessämme kuvia siitä, kuinka ihania asioita he ovat kokeneet, missä kaikkialla he ovat käyneet, matkakuvia lapsuudesta. Ja lapset rakastavat niitä, nähdä itsensä pienempinä! Niitä me jo nyt yhdessä katselemme, muistelemme ja nauramme niin rakkaudella, vaikka heistä vasta ensimmäinen on teini-ikänsä alussa.
On meillä vielä yksi leikkivä lapsi, kuopus ja yhä tunnen vahvaa tarvetta tarttua kameraan, silloin kun hän leikkii niitä muutamia lempileikkejään. Nykyään ne ovat paljon selkeämpiä ja siistimpiä, tietyillä leluilla leikittyjä tekemisiä, joilla on alku ja loppu. Mielikuvitusta niissä tarvitaan silti. Mutta vielä hauskempia ovat katsoa ne kuvat (laitan niitäkin teille joskus:) ), missä he ovat vetäneet kattilat kaapista rummuiksi, pukeutuneet yöpukuihin ja peruukkeihin, koska leikkivät kainalopieru-bändiä konsertissaan, jonka yleisönä ovat talon kaikki nuket, päässään tonttulakit, koska heillä on ikävä joulua. Ne leikit ovat niitä, jotka unohtuvat, koska yleensä sinulla on kiire, ja keskityt hyppimään tällaisen yleisön yli matkatessasi ruokakaapille tehdäkseni pian nälkäiselle bändille “ravintolaruokaa”. Sen me unohdamme, kuinka ihmeellistä ja absurdia ja hauskaa nuo pikku-ihmiset elämästämme tekivät.

Niin että ponnista, katso tarkkaan, jätä tiskit ja tartu lähimpään (mihin tahansa) kameraan ja ota talteen se mitä tämä hetki vielä tarjoaa. Sillä näille matkoille pääsee vain aikansa…